Guggenheim - kaverikivaa

Nyt on valmistunut se kauan odotettu raportti Guggenheimista eli Gugguheimista kansankielisemmin ilmaistuna. Kokonaisuudessaan sen voi lukea täältä:
http://primapaper.fi/helsingin-kaupunki/guggenheim/primapaper. Itse olen pintapuoleisesti tutustunut ja totesin, että joopajoo.

Myös tiedote on julkaistu, jos ei koko raporttia jaksa lukea:

http://www.hel2.fi/press/ps/tiedote_pub.pdf

Ensinnäkin museo -nimen käyttö on Gugguheimin kohdalla vähintäänkin kyseenalaista. Tiedotteessa todetaan:
"Museo järjestäisi vuosittain 2–3 suurnäyttelyä ja 3–5 suppeampaa näyttelyä. Niitä täydentäisivät lyhytkestoiset, ei-perinteiset ohjelmaelementit ja aktiivinen ja innovatiivinen taidekasvatusohjelma." Tuo kuulostaa lähinnä isolta gallerialta, ei museolta.

Mitä taas rahoitukseen tulee, niin oman ehdostukseni julkaisin jo viime keväänä:
http://tamatila.blogspot.com/2011/03/guggenheimin-rahoitus.html

Eipä voi kuin todeta, että selvityksen mukaan toteutuessaan hanke menisi munille. Ihan vain jo lukuina todettakoon, että Helsingin kaupungin nykyisen taidemuseon menot ovat 4,3 miljoonaa euroa vuodessa. http://www.hel2.fi/press/ps/talousyhteenveto.pdf Guggenheim tulisi kustantamaan pyöreästi 16 miljoonaa euroa. Summassa on siis laskettu käyttökustannukset sekä pyöreästi laskettuna vuosittain maksettava lisenssi. Tulot olisivat 7,7 miljoonan luokkaa, mikä on naurettavan vähän kustannuksiin nähden.

Lisäksi pitäisi olla tietysti pytinki, missä pyörittää "museota". Sen kustannusarvio on vain 140 miljoonaa euroa. Kova hinta, vaikka olisikin suomalaista työtä. Se ei vain hirveästi lohduta veronmaksajia

Tästä voi jo huonommallakin matikkapäällä laskea, että Helsingin kaupungin rajoitus ei yksistään riitä, vaan tarvitaan valtion rahoitusta. Se on tietysti ymmärrettävää, mutta menot nousevat ihan liian suuriksi. Tässä taloudellisessa tilanteessa on turhaa lähteä leikkaamaan jo valmiiksi pientä valtion kulttuuribudjettia yhden Gugguheimin takia. Ennemmin pitäisi panostaa vanhoihin, olemassaoleviin rakenteisiin kun satsata isolle yksityiselle säätiölle mielettömät summat rahaa.

Toiseksi, 530 000 vierailijaa vuodessa on minusta epärealistinen tavoite. Onneksi sen toteaa myös Kiasman museojohtaja Pirjo Siitari blogissaan: http://blog.kiasma.fi/blog/.

Lisäksi yhteenveto sisältää mielenkiintoisen lauseen: "Toteutuessaan museolla olisi Helsingin seudun ja Suomen talouselämään merkittäviä myönteisiä kerrannaisvaikutuksia, joiden taloudellista arvoa on vaikea ennakoida." Ymmärrettävää, mutta myös epämääräinen lause. Mitä ovat "merkittävät myönteiset kerrannaisvaikutukset"? Taitaa olla vain poliittista jargoniaa.

Kyseessä on kaverikiva -hanke. Eipä sinäänsä ihme, sillä suomalaisiakin on hallituksessa edustamassa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Solomon_R._Guggenheimin_s%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6#Suomalainen_s.C3.A4.C3.A4ti.C3.B6n_hallituksessa

Lisäksi: mitä lisäarvoa Guggeheim muka toisi Helsingille tai Suomelle? Ensimmäiselle ei oikeastaan yhtään mitään, sillä pääkaupungin matkailu on muutenkin vilkasta.

Entäs jälkimmäinen? No, onhan valtion nimi "ihan kiva" jossain Wikipediassa Guggenheim-museon kohdalla.

Taide kuuluu niille, kenelle se kuuluu

Tässä olen viime aikoina miettinyt taiteen etiikkaa ja estetiikkaa. Mieleen on noussut kysymys, joka on oleellinen taiteen luonteen kannalta: miksi pitää "yksinkertaistaa" jotain taidemuotoa "kansanläheisemmäksi"?

Esimerkkinä yksinkertaistamisesta voisi sanoa kansanmusikaalit. Jo sanana kansanmusikaali on outo: miksi muut musikaalit eivät voi olla "kansanmusikaaleja", vaan niitä pitää erikseen tehdä? Miten Kolmen pennin ooppera eroaa Ulvovasta Mylläristä?

Oma käsitykseni kansanmusiikalista on, että se on helposti lähestyttävää ja näin ollen "kevyttä" (joku voi korjata, jos olen mukamas väärässä). Tuntuu, että niitä tehdään ihmisille, jotka eivät teatterissa koskaan käy. Jos tämä houkuttaa teatteriin uusia kävijöitä, niin hyvä. Jos taas on tarkoitus tehdä teattereista keskuksia, jonne mennään kuin kesäteatteriin, niin kannattaa varmaan unohtaa.

Taloudellisesti kansanmusiikaalit ovat kannattavia teatterille:
http://yle.fi/alueet/keski-suomi/2010/01/kansanmusikaali_kaupunginteatterin_kassamagneetti_1349569.html.
Siinä mielessä ne ovat kannattavia ja sen takia niitä tietenkin tehdään. Sen takia muutkin teatterit ottavat niitä ohjelmistoihinsa:
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kuopion+teatteri+kantaesitt%C3%A4%C3%A4+kansanmusikaalin/1135259425757. Eli niissä sinäänsä ei ole mitään väärää.

Taiteen yksinkertaistaminen tai sen muokkaaminen "kansantajuisemmaksi" on jotain vulgaaria ja taiteen luonteen vastaista. Miksi joitakin teoksia pitäisi tehdä ymmärrettäväksi muille, jos ne ovat liian vaikeita? Jos joku yksilö on niin tyhmä, että ei tajua, niin miksi se pitäisi hänelle selittää? Hän, joka ymmärtää, on onnekas. Joka taas ei, hänelle ei pidäkään tehdä selväksi. Pitää seurata vain sellaista taidetta, jota ymmärtää.

Yleisöä ei suinkaan pidä päästää helpolla, vaan yleisöstä pitää tulla kriitikoita. Heidän pitää kaivaa olennainen teoksesta ja tulkita itse sitä. Heidän kuuluu ajatella. Yleisölle ei pidä antaa valmiita vastauksia. Yleisö ei ole tyhmä. Tekijöiden eikä kenenkään muunkaan pidä aliarvioida yleisöä. Yleisö on taiteen tärkein tekijä.

Kuvitellaanpa, että kaikki vähänkin "vaikeampi" musiikki pitäisi yksinkertaistaa, että kaikki tyhmemmätkin ymmärtäisivät. Miten kävisi progressiivisen rockin? Entä jazz-musiikin? Tai klassisen musiikin? Näiden kuuntelijat eivät edes ole elitistejä (ainakaan kaikki), joten senkin takia olisi järjetöntä tehdä mitään turhia muutoksia. Tai vaikka olisivatkin, niin elitistit ainakin ymmärtävät aina kyseessä olevaa taidemuotoa, eivät ala automaattisesti toistamaan "en ymmärrä, liian vaikeaa, ei kiinnosta" -tyyppistä hoentaa.

Taide kuuluu niille, jotka siitä ovat kiinnostuneita. Jotka eivät ole, heidän ei tarvitsekaan olla.

Taiteen arvo

Olen tässä viime päivinä miettinyt taiteen arvoa, joka lähti lukemalla Purnun graffititapahtuman (jota olin mukana järjestämässä) uutisoinnin kommenteista:
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/onko-graffiti-tohrya-vai-taidetta-sita-voi-arvioida-taidekeskus-purnussa/180780.

Sääntö numero yksi: älä koskaan lue uutisten kommmentteja, se pistää harvoin ajattelemaan. Nyt on se harvinainen kerta.

Mietitään vaikka graffiteja: ovatko ne taidetta? Jos eivät, miksi kuvataide ei olisi? Tai veistokset tai vaikkapa grafiikka? Miksi ei olisi? Niissä on värejä, kuvia ja tekstiä. Ne herättävät tuntemuksia, elämyksiä ja kokemuksia. Eivät siis eroa kuvataiteesta juurikaan, paikka voi olla vaan eri.

Ehkä se saattaakin ärsyttää jotain ihmistä, jos joku kirjoittaa jotain sillan alle, kun "se ei lähde penteleekkään se maali pois". Miksi sen pitäisi lähteä pois? Koska se on ilman lupaa sinne maalattu? Se ei ole sovinnainen ja ei miellytä kaikkia? Jälkimmäinen on huomattavasti luonnollisempi selitys.

Jos jokin taidemuoto tai tyyli ei miellytä tiettyä määrää ihmisiä, niin ei se tarkoita silloin sitä, että se ei ole taidetta. Taide ei ole demokratiaa. Taide ei ole sovinnaisuutta. Taide ei ole tärkeää kuin taiteen itsensä ja olemassaolonsa vuoksi.

Se ei siis haittaa, jos joku kukkahattutäti ei satu pitämään graffiteista purkutuomion saaneen talon seinässä. Hän voi olla pitämättä siitä, mutta se ei vähennä taiteen arvoa. Se on silti taidetta.

Minua inhottaa tuollainen ajattelu. Joillekkin taide edustaa hyvinvointia tai sovinnaisuutta. Ensimmäistä taide voi myös olla, mutta jälkimmäistä ei missään tapauksessa. Sovinnaisuus on taiteen kuolema.

Siinä vaiheessa, kun taidetta tehdään ainoastaan hyvinvoinnin tai vaikka sovinnaisuuden vuoksi, on taide kuollut. Silloin ei ole enää minuakaan.