Improvisaatiomusiikki vie mukanaan

Olen erittäin innostunut improvisaatiomusiikista. Asiaa ei tietenkään helpota yhtään se, että olen muutenkin avantgardemusiikkiin taipuvainen ihminen. Alkuvuodesta ajattelin luvata itselleni kuunnella koko vuoden ainoastaan jazzia ja modernia klassista musiikkia. Tajusin kuitenkin, että tehtävä on mahdoton. Mielenterveys sortuisi lopullisesti. Jokatapauksessa olen kuunnellut paljon 1950- ja 1960-luvun jazzia sekä modernia klassista musiikkia.

Eilinen Martin Küchenin ja Taco Bellsin keikka Jyväskylän Popparissa oli kaikessa yllätyksellisyydessään jotain aivan mahtavaa: lasi saksofonin sisässä tai kaksi puhallinsoitinta suussa sai aikaan mielenkiintoisen kakofonisen tanssin. Vaikka free jazz saattaa tottumattoman korvaan kuulostaa pelkältä vinkunalta tai käsittämättömältä melulta, juuri se tekee minusta musiikista kantavaa ja tietyllä tavalla harmonista. Ja mielenkiintoista. Soittajien foneista lentää räkä ja ohimoilta valuu hiki, kun puristetaan nuotteja soittimien kätköistä. Ei ehkä ole musiikkia helpoimmasta päästä, mutta ei mahdotonta ymmärtää. Albert Aylerkin sanoi aikoinaan, että (länsimaalaiset) ihmiset eivät ole vielä valmiita hänen musiikkiinsa. Hänen musiikkinsa ei yksinkertaisesti sopinut länsimaalaiseen käsitykseen musiikista. Sitä pidettiin aivan käsittämättömänä. Elettiin 1960-lukua.

Vaikka Aylerin ajoista on kauan aikaa, niin minusta aika ei vieläkään ole kovin suuresti muuttunut. Tottakai free jazzilla on edelleen omat kannattajansa ja rock-musiikkikin on omaksunut vuosikymmenien saatossa free jazzin piirteitä. Mutta silti sitä pidetään vaikeana musiikkina, mikäli tarkastellaan konserteissa käyvien ihmisten määrää. Eilinen konsertti ei nimittäin vetänyt kuin maksimissaan 30 henkeä. Tosin, keikkapaikkakaan ei ole järin suuri. Ja leveyspiireilläkin saattaa olla vaikutusta, sillä esim. Tampere Jazz Happening on hyvin toimiva ja pärjäävä festivaali.

Länsimaalainen ihminen ei ole vieläkään valmis ottamaan free jazzin ilosanomaa vastaan, kuin pienissä palasissa. Aikaa on kuitenkin kulunut jo 50 vuotta, kun Ornette Coleman julkaisi tyylisuunnan nimikkolevyn. Se avasi uuden polun jazz-musiikin tiellä. Tosin, samassa asemassa moderni klassinen musiikki myös on.

En nyt sano, että kaikkien tulisi kuunnella free jazzia tai modernia klassista musiikkia, mutta mielen avartaminen musiikille pitäisi olla jokaisella, joka musiikkia kuuntelee.

Mikäli joku muukin haluaa avartaa omaa musiikillista horisonttiaan, tässä tapauksessa bebpop jazzin muodossa, niin suosittelen tutustumaan Blue Note -levymerkin 1950- ja 1960-luvun tuotoksiin. Esim. John Coltranen Blue Train on hyvä lähtökohta tutustumiselle.

Published with Blogger-droid v1.6.7